torstai 15. syyskuuta 2016

Tough Viking - kisaraportti vol 2

Kisaraportti jatkuu :)

Ilo irkkupöydän ylityksestä jäi lyhyeksi, kun tajusimme että reitti johtaa taas kallioille: niille samoille, josta luulimme jo selvinneemme.  Kisajärjestäjätkin ilmeisesti pitivät osiota sen verran haastavana, että osio oli luokiteltu esteeksi ja lakonisesti nimetty Mountain Climb:iksi. Kilometrejä oli tässä kohtaa takana noin viisi ja voi kyllä sanoa, että tässä kalliomaastossa kuljettu kuudes kilometri oli ehdottomasti reitin v-mäisin. Kertaalleen tuli lennettyä persauksillekin, kun märkä kallio ja lenkkari eivät enää tehneetkään yhteistyötä. Helpotus oli suuri kun tie lopulta vietti alas ja yhden ryömimisesteen jälkeen Alppipuisto jäi taakse.

Matka Tokoinrantaan sujuikin gasellimaisen kevyesti tai siltä se ainakin tuntui tuossa vaiheessa. Reitillä suoritettiin rutiinimaisesti lyhyt vaijerikävely, josta matka jatkuikin kisan veikeimmälle esteelle Super Slideen. Vaikka Töölönlahden ei-niin-puhdas maine kävikin mielessä (ja myös sai vahvistusta lenkkareiden kuolemanlöyhkästä seuraavana päivänä), niin olihan se nyt ihan sairaan hauskaa syöksyä vaatteet päällä mereen! Hilpeyttä herätti myös Hannan toteamus: ”Tulipahan heitettyä talviturkki” :D

Loppumatka alkoi häämöttää ja jäljellä oli vielä puolustusvoimien este, joka tarjosi ryömimistä ja kiipeilyä Pasien yli ja ali, Blades, jossa tasapainoiltiin kapeiden lautojen yli sekä Cage Climb, jossa kiipeiltiin läpi häkkimäisen verkon. Juoksukin kulki sen verran mukavasti, että päästiin ohittelemaan useampiakin lähtöryhmämme juoksijoita (vaikka eihän meillä mitään aikatavoitetta ollutkaan, heh).

Seuraavaksi vuorossa oli yksi etukäteen eniten jännittämistäni esteistä: Monkey Bars. Tarkoitus olisi jälleen ollut käsivoimien varassa roikkuen ylittää nousuja ja laskuja sisältävä tikapuurata, mutta aikalailla ensimmäisestä käsien siirrosta (tai sellaisen yrityksestä) lähtien oli selvää, ettei kummallakaan meistä olisi saumaa vetää rataa omillaan. Reippaina tyttöinä päätettiin kuitenkin auttaa toisemme radan läpi ja kummasti homma kevenikin, kun hyppäsi kaverin reppuselkään suorittamaan :D Vaikkei suoritus mennytkään ihan putkeen, olin tyytyväinen, että minä, joka perinteisesti olen lapsellisen huono käsittelemään omia fyysisiä vajaavaisuuksiani, pystyin nauramaan tilanteelle. Jonkinlaisena kasvunhetkenä tätäkin oli siis pakko pitää.

Loppusuora alkoi jo häämöttää ja loput neljä estettä löytyivätkin Kaisaniemen puistosta maalin läheisyydessä. Seuraavalla esteellä piti kiivetä ylös noin kymmenen metrin pituinen köysi. Kyseinen este jakoi kisaajat aikalailla kahteen ryhmään: osa suoritti rastin puhtaasti käsivoimilla kun taas osa siirtyi suoraan suorittamaan rangaistusliikkeitä. Omalla kohdalla suoritus oli jotain tältä väliltä. Tankotanssiharrastus sekä muutamat sirkusliikuntatunnit auttoivat tässä sen verran, että toimiva kiipeilytekniikka löytyi helposti ja pienellä tsemppaamisella pääsin ylös asti. Hengitystä sai kyllä hetken tasailla ennen juoksun jatkamista :)

Maaliviivan lähestyessä jännitys tiivistyi, sillä olimme nähneet toiseksi viimeisen rastin ja tiesimme sen olevan todennäköisesti kisan haastavin. Suoritimme mahtipontisesti nimetyn Thor Strenght –rastin (joka todellisuudessa tarkoitti 20-kiloisen kahvakuulan kiskomista ilmaan, no biggie! :)) ja siirryimme Rampagelle.  Kyseessä oli siis jättimäinen skeittiramppia muistuttava kyhäelmä, jonka ylätasanteelle pääsy oli jutun juonena. Sinne pääsy edellytti juoksua ramppia ylös, hyppyä kohti köysiä, joilla itsensä olisi voinut vetää ylös sekä, mikäli tähän vaiheeseen asti pääsi, itsensä kampeamista köyden avulla pystysuoran ramppiosion yli. Helpommin sanottu kuin tehty, mistä jo esteelle muodostunut jono kertoi. Suurin osa yrittäjistä palautui lähtöpisteeseen persmäkeä.  Niin päädyin minäkin, vaikka Helsingin Sanomien videokoosteeseen päätyneessä klipissä ilmeeni on niin päättäväinen, ettei se nyt ainakaan tahtotilasta jäänyt  kiinni :D


Kahden yrityksen jälkeen päätettiin Hannan kanssa lähteä kiltisti rangaistusnurkkaan vaihtoehtosuoritusta tekemään ja kaksikymmentä burpeetä myöhemmin kiipesimme viimeiselle esteelle. Kiipeäminen korkean verkkoesteen yli,  listahitit ja kylmä vesisuihku suoraan niskaan, siitä oli NRJ:n Fire Fighters tehty. Hanna olisi kuulemma tullut toimeen ilman vesisuihkuakin, mutta itselle kokemus oli kyllä tuossa vaiheessa ihan virkistävä! Tuli siinä muistaakseni nähtyä sateenkaarikin eli jonkinlaista grande finalen tuntua oli ilmassa. Tästä olikin enää kymmenen metriä maaliin ja sinne juostiin kyllä hymyillen kuin hangonkeksit. Kisan jälkeinen euforia kesti koko päivän ja tehtiinkin saman tien päätös, että ensivuonna uusiksi, ehkä jopa aikatavoitteella. :)


tiistai 13. syyskuuta 2016

Tough Viking - kisaraportti vol 1

Täytyy sanoa, että jos minulta olisi jokin aika sitten kysytty, mihin käytän syyskuussa lauantaini, en todennäköisesti olisi arvannut. Nimittäin minä, joka ala-asteella ilahdutin ikätovereitani ottamalla kiltisti vastuulleni koulun yleisurheilukilpailujen jakamattoman jumbosijan (kuutena vuotena putkeen), osallistuin kahteen juoksukilpailuun! :)

Ad hocina kollegan sairastumisen vuoksi juostu Midnight Run sujui kaatosateesta huolimatta jouhevasti ja seuraavana viikonloppuna olikin vuorossa se varsinainen suoritus: Tough Viking. Tämä skandinaavisen mytologian ympärille brändätty tapahtuma tituleeraa itseään pohjoismaiden suurimmaksi ja rankimmaksi estejuoksukilpailuksi; ei siis varsinaisesti mikään itsestään selvä valinta entiselle juoksukammoiselle.

Päätös osallistumisesta tehtiin ystäväni Hannan kanssa kesälomilla. Pohdimme silloin, että vaikka viinin juominen onkin kivaa yhteistä tekemistä, olisi välillä myös kiva treenata yhdessä. Ajatusjatkumona todettiin, että treenaaminen olisi todennäköisesti motivoivampaa, jos meillä olisi yhteinen tavoite. Ja mihin kaksi helposti innostuvaa ihmistä sitten laittaa tavoitteet –no, vähän liian ylös tietenkin! :D

Täytyy kyllä myöntää, että lähtöviivalla tuli mietittyä, oliko osallistumispäätös sittenkin vähän hätiköity. Heti starttiviivan toisella puolen nimittäin odotti ensimmäinen koettelemus: joukko jenkkifutareita valmiina taklaamaan kisaajilta luulot pois. Lähtömerkin jälkeen ei kuitenkaan ollut enää perääntymistä. Omalta osalta ensimmäinen este ei mennyt ihan tyylipuhtaasti. Väistin kyllä ensimmäisen taklausyrityksen, mutta kauan ei riemua kestänyt ennen kuin toinen taklaaja töytäisi minut minut kohti kolmatta. Näiden kahden välistä pujahtamisessa sitten vierähtikin hetki ennen kuin pääsin koikkelehtimaan este numero kakkoselle: auton renkaille. Tyhjien renkaiden läpi juoksu sujui ongelmitta, mitä nyt itsetunto otti kolauksen tajutessani jääneeni lähtöryhmän hännille.

Renkailta suuntasimme esteelle, jota erityisesti Hanna oli odottanut kauhulla: vuorossa oli Ice Tank, jäävedellä täytetty uintieste. Ja kyllä, vesi oli aidosti kylmää! Tuntui vähän absurdilta jonottaa hyppäämistä veteen, jossa lillui jääpaloja, mutta vieläkin absurdimalta jonottaa sieltä pois. Altaastahan ei luonnollisesti päässyt ylös portaita pitkin, vaan jokainen kilpailija kampesi itsensä ylös puolitoistametrisen reunan yli. Myönnettäköön, että siinä vaiheessa, kun odotti poispääsemistä kainaloita myöten vedessä ja varpaat tunnottomina, edessä olijaa teki mieli auttaa ”ystävällismielisellä tuuppauksella”.

Kylmyyden tunne oli kuitenkin vain hetkellinen. Siitä piti huolen pienen hölkän jälkeen eteen tullut Over Under –este, joka siis nimensä mukaan sisälsi esteiden ylityksiä ja alituksia. Este ei ollut kovin vaikea, vaan noin puolitoista metriä korkeiden tasojen yli kiipeäminen sujui melko ketterästi ja nosti itsetuntoa. Kyllä tästä selvittäisiin! Myös seuraavat esteet, verkon ali ryömimistä vaatinut Camo, verkkomainen kiipeilyeste A-Frame ja traktorin renkaan pyörittäminen sujuivat ongelmitta.

Seuraava este olikin jo sitten haastavampi. Dip Walkissa tarkoitus oli kulkea noin kymmenen metrin matka dippikävelyllä. Itse olen dippikävelyä jonkin verran treenannut, joten tekniikkapuoli oli hallussa. Kymmenen metriä meni kuitenkin aikalailla oman jaksamisen äärirajoilla. Suoritusta vaikeutti jälleen jonotus. Kun edellä dippaaja pysähtyi hengähtämään, itsekin oli pakko pysähtyä, mikä käsillä roikkuessa vei voimia. Lisähaastetta toivat myös tankojen saumakohdat, joiden yli päästäkseen piti käsivoimista saada irti pieni pompahdus. Läpi kuitenkin mentiin, mitä nyt ehkä kerran piti antaa käsille lepoa nostamalla jalat tangoille :D

Dip Walk aloitti selkeästi fyysisempien esteiden sarjan. Vuorossa seuraavaksi oli kaksimetristen aitojen yli kiipeäminen. Ensimmäinen aita ylitettiin melko kivuttomasti hyppy ja leauanveto -tyyppisellä lähestymistavalla ja toisenkin aidan kohdalla riitti kanssakisailijan tarjoama ponnistusalusta.

Tästä matka jatkui ryömimisesteen kautta Alppipuistoon, jossa kiivettiinkin jälleen verkon yli. Este oli helpohko, mutta sen verran ruuhkainen, että allekirjoittanut onnistui potkaisemaan toista kiipeilijää verkon yli kapuamisen aikana. Ilmeisesti ei kuitenkaan sattunut. Alppipuistossa itse asiassa vierähti muutenkin tovi, mistä piti huolen liukkailla kalliolla edestakaisin kierrellyt juoksureitti. Lievästi sanottuna väsähtäneen rämpimisen jälkeen päästiin kuitenkin alas, missä odotti Irish Table: kaksi metriä korkea taso, jonka ylitse reitti kulki. Este oli tyhjä sille saapuessamme, joten saatoimme hyödyntää ylityksessä vain toistemme apua. Hanna pääsi ylös käsistä muodostamani jalustimen kautta, mutta minun ylösvetämiseni ei sitten mennytkään ihan kuin strömsössä. Liukkaasta tasosta ei saanut otetta ja vilkuilin jo huolestuneena esteen suorittamatta jättäneitä odottanutta burpee-nurkkaa. Onneksi paikalle sattui kuitenkin kaksi miespuolista viikinkikisailijaa, joista toinen hyppäsi tasolle apinamaisella ketteryydellä toisen jäädessä alas minua auttamaan. Minun osaltani tämä este sujuikin lopulta heittämällä -siis hyvinkin kirjaimellisesti :D

Tässä kohtaa kilometrejä oli takana noin viisi. Pääsimmekö maaliin? No, tottakai! Miten, siitä enemmän kisaraportti vol 2:ssa :)